Olenkohan mä joskus vähän liian syvällinen pohdinnoissani... Joskus miettiessäni, miten onnekas olen ja kuinka paljon rakastan kaikkia elämäni ihmisiä, tulee mieleen ajatus: "Mitä sitten, kun tämä elämä loppuu?" Olenko varmasti valmis luopumaan siitä? Olenko valmis luopumaan rakkaistani? Onko saanut "tarpeekseeni" heidän kanssaan vietetystä ajasta? Toisinaan mua pelottaa, kun enemmän elämää nähneet sanovat jonkun tietyn ikäajanjakson tai elämänvaiheen jälkeen elämän liitäneen eteenpäin ihan silmissä. Hui, kuulostaa kauhistuttavalta. Kuulostaa siltä, ettei olisi kykeneväinen kontrolloimaan omaa elämäänsä.
Ikuisuus on pitkä aika. En tarkoita sitä, että haluaisin viettää tällä maapallolla enemmän kuin terveys (ja muut tekijät?) sallii, mutta joskus tulee ahne olo viettäessään aikaa rakkaimpiensa kanssa. Olen varmaan nyt tosi kliseinen ja tylsä, mutta toivon sydämeni pohjasta, että saisin viettää loppuelämäni rakkaani kanssa. Minusta meidän suhteemme on "joutsensuhde". Nykyään on On-Off -suhteita, avoimia suhteita... On niitä, jotka aviossa ollessaan ravaavat "vieraissa" ja pitävät kaikin voimin kulissia pystyssä. Kaikenlaista löytyy. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta ja siihen päälle vielä lisänä seurusteluaika. Todennäköisesti tämä on suuri vaikuttaja siihen, miten asiasta ajattelen. Arvostan ja ihailen heidän suhdettaan ja toivon olevani rakkauden saralla yhtä onnekas. Minusta toiset vain yksinkertaisesti ovat parisuhdeihmisiä ja toiset eivät. Mikä tarve joillakin ihmisillä on hyppiä sängystä toiseen? Elämä ei tosiaan pyöri pelkän seksin, seksuaalisuuden ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen ympärillä. Jos on löytänyt oikean rakkauden ja todellisen kumppanuuden, käsittää tämän kyllä. Usein saa lukea selityksiä, kuinka lasten vanhempien välit ovat tulehtuneet, mutta lasten vuoksi pysytään yhdessä. Kumppania petetään, mutta lasten vuoksi on kestettävä. Ei ole lapsille yhtään eroa parempi, että rikkinäistä suhdetta väen väkisin pidetään yllä. Relationship on life support...
Eniten minua näissä suhdeasioissa huvittaa miehet, jotka eri foorumeilla julistavat, että miehet ovat luotu "kylvämään siementään" ja olemaan useamman "naaraan" kanssa. Näin on ehkä ollut joskus. Silloin, kun emme olleet vielä yhtä kehittyneitä kuin nyt. Ei se Raamatun julistus "täyttäkää maa" myöskään tarkoita sitä, että kuljeksisimme ympäriinsä hedelmöittämässä uusia elämän alkuja jatkuvasti ties sun kenen kanssa. Jotkut tuntuvat todella olevan sitä mieltä, että ihmistä ei ole "luotu" yksiavioiseksi. Kuka antaisi minulle vastauksen siitä, millaiseksi ihminen on luotu? Onko siihen jokin tarkka kaava tai malli? Oman käsitykseni mukaan ihminen valitsee täällä oman polkunsa, jota seuraa ja siihen ei ole kenelläkään nokan koputtamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti